Beauty merges with horror in the art of Kari Vehosalo (b. 1982), which delves deep into the innermost core of humanity. In his new works, existence and the human condition are characterised by searching, uncertainty and fragility. Vehosalo’s style has acquired a certain gentle austerity, its light even brighter and darkness more condensed than before. It is within that tension between glory and destruction that humanity resides.
Among the key themes of the exhibition are our relationship with nature and the ultimate existential meaning of life. Vehosalo sees the compositions in his paintings as arenas of interaction between fields of force that enable him to address concepts fundamental to humanity, such as death, beauty, sexuality and power. It is the interrelations between these qualities that creates meaning.
From occasionally claustrophobic interiors, Vehosalo’s work has moved back to nature, where figures contemplating their inner world are seen in majestic landscapes, above mists and valleys, a reference to the German tradition of wanderers in art. In keeping with the ideas of natural philosophers of the Romantic period, inner forces find an external expression in the landscape. Without a face against which to reflect on your own humanity, the viewer’s gaze flows past the figures, who have turned their backs, and penetrates ever deeper into the landscape. While there is a new sense of peace, hope, light and space in the pictures, the concentrated blackness looming over everything is even more unfamiliar and therefore more terrifying than before.
The exhibition features a wide range of techniques and materials: painted copper, scrubbed linen, 3D-printed plastic, as well as the darkness in the form of carbon dust. To the familiar sense of alienation evoked by the palette of greys and sepias, Vehosalo has added a new layer between the viewer and the motif, one that consists of painted, blown or scratched disturbances – curtains, films, stains and secrets. The black holes connecting the works are perhaps collapsed light, blind spots, or a chasm to scream into. Perhaps sacred, infinite and unidentifiable. Perhaps the wellspring of pleasure, the open wound of humanity, or pregnant pandemic fatigue.
Kari Vehosalo has exhibited in numerous solo and group shows in Finland and internationally. An extensive mid-career retrospective was shown at the Sara Hildén Art Museum in summer 2021. In addition to private collections, he has work in several notable public collections, including Kiasma Museum of Contemporary Art, Helsinki Art Museum, Saastamoinen Foundation, Wihuri Foundation, and the Henna and Pertti Niemistö Foundation collection. Vehosalo was awarded the Ars Fennica prize in 2017.
Det sköna och det förskräckliga möts i Kari Vehosalos (f. 1982) konst, som ställer människans innersta kärna i fokus. I de verk som nu visas präglas människans härvaro och existentiella malström av sökande, osäkerhet och skörhet. Vehosalos nya konstnärliga uttryck antyder en blid stränghet, där finns ett klarare ljus än tidigare och ett allt tätare mörker. Och någonstans där, i spänningsfältet mellan prakt och förintelse, är människans plats.
Nyckelteman för utställningen är naturrelationen och livets yttersta existentiella mening. För Vehosalo bildar målningarnas konstellationer scener för olika kraftfält där det är möjligt att behandla fundamentala mänskliga begrepp såsom död, skönhet, sexualitet och makt. Betydelsen uppstår ur sakernas inbördes relationer.
Även från klaustrofobiska interiörer finns en återgång till naturen, där Vehosalos vandrare i den tyska Wanderer-bildtraditionens anda kontemplerar över sin inre värld i storslagna landskap, högt över dimmor och lågt nere i djupa dalar. Liksom hos de romantiska naturfilosoferna får den inre kraften sin yttre manifestation i landskapet. Utan möten med ansikten att spegla sin egen mänsklighet i söker sig blicken förbi frånvända gestalter, allt djupare in i landskapet. Här finns ett nytt slag av lugn, hopp, ljus och rymd. Samtidigt som den över allting svävande förtätade svartheten blir allt anonymare och därmed förskräckligare.
En bred skala tekniker och ytor är representerade på utställningen: målad koppar, skrubbat linne, 3D-utskrifter i plast och mörker i form av koldamm. Det välbekanta alienerande elementet, färgskalan i grått eller sepia, finns fortfarande där, men som ytterligare ett skikt mellan betraktaren och bildmotivet har Vehosalo därtill målat, blåst eller skrapat olika slags störande element: draperier, hinnor, fläckar och hemligheter. De svarta hål som förenar verken kan vara kollapsat ljus, en blind punkt eller en avgrund att ropa i. Kanske någonting heligt, gränslöst och oidentifierbart. Kanske en källa till njutning, mänsklighetens öppna sår eller coronatrötthet som svävar tung i luften.
Kari Vehosalo har haft talrika separat- och grupputställningar i Finland och utomlands. Sommaren 2021 visades en bred retrospektiv över hans konst på Sara Hildéns konstmuseum. Hans verk ingår förutom i privata samlingar i många betydande offentliga samlingar, såsom Museet för nutidskonst Kiasmas, Helsingfors konstmuseums, Saastamoinenstiftelsens, Wihuris stiftelses samt Henna och Pertti Niemistös samlingar. Vehosalo tilldelades Ars Fennicapriset 2017.
– Oona Latto
Kauneus ja kauheus kohtaavat Kari Vehosalon (s. 1982) taiteessa, jonka fokus on ihmisyyden syvässä ytimessä. Nyt nähtävissä teoksissa ihmisen täälläoloa ja kurimusta leimaavat etsiminen, epävarmuus ja hauraus. Uudistuneessa ilmaisussa on lempeää ankaruutta, entistä kirkkaampaa valoa ja yhä tiiviimpää pimeyttä. Ja jossain siinä välissä, loiston ja tuhon jännitteessä, on ihmisen paikka.
Näyttelyn avainteemoja ovat suhde luontoon ja elämän perimmäinen eksistentiaalinen merkityksellisyys. Vehosalolle maalausten asetelmat ovat voimakenttien näyttämöitä, joilla on mahdollista käsitellä ihmisyyteen oleellisesti liittyviä käsitteitä kuten kuolemaa, kauneutta, seksuaalisuutta ja valtaa. Asioiden keskinäinen suhde toisiinsa luo merkityksen.
Klaustrofobisistakin interiööreistä on siirrytty takaisin luontoon, jossa Vehosalon vaeltajat saksalaiseen wanderer-kuvaperinteeseen viitaten kontemploivat sisäistä maailmaansa jylhissä maisemissa, sumujen yllä ja laaksojen äärellä. Romantiikan luonnonfilosofien jalanjäljissä sisäiset voimat saavat ulkoisen ilmaisunsa maisemassa. Kohtaamatta kasvoja joihin peilata omaa ihmisyyttään, katse virtaa ohi selkänsä kääntäneiden hahmojen yhä syvemmälle maisemaan. Läsnä on uudenlaista rauhaa, toivoa, valoa ja avaruutta. Toisaalta kaiken yllä leijuva tiivistynyt mustuus on entistä tuntemattomampi ja siten kauhistuttavampi.
Näyttelyssä on esillä laaja skaala erilaisia tekniikoita ja pintoja: maalattua kuparia, hangattua pellavaa, 3D-tulostettua muovia ja hiilipölynä laskeutunutta pimeää. Tuttu vieraannuttavuuden elementti, harmaan tai seepian väriskaala, on edelleen läsnä, mutta lisäkerrokseksi katsojan ja kuva-aiheen väliin Vehosalo on maalannut, puhaltanut tai raapinut erilaisia häiriöitä – verhoja, kalvoja, tahroja ja salaisuuksia. Teoksia yhdistävät mustat aukot ovat ehkä luhistunutta valoa, sokea piste tai kuilu johon huutaa. Ehkä pyhä, ääretön ja tunnistamaton. Ehkä nautinnon lähde, ihmiskunnan avohaava tai raskaana roikkuvaa koronaväsymystä.
Kari Vehosalolta on nähty lukuisia yksityis- ja ryhmänäyttelyitä Suomessa ja ulkomailla. Laaja keskivaiheen uran retrospektiivi nähtiin Sara Hildénin taidemuseossa kesällä 2021. Vehosalon teoksia on yksityisten kokoelmien lisäksi useissa merkittävissä julkisissa kokoelmissa, kuten Nykytaiteen museo Kiasman, Helsingin taidemuseon, Saastamoisen säätiön, Wihurin säätiön sekä Henna ja Pertti Niemistön kokoelmissa. Vehosalolle myönnettiin Ars Fennica -palkinto vuonna 2017.